Rallit ovat taas täällä, mutta missä kaupunki?

Nyt on blogin aika vihdoin palata kesätauoltaan. Siihen on syynsäkin, nimittäin tuo jokavuotinen ja paljon keskustelua herättänyt rallitapahtuma nimeltään Neste Rally Finland. Tapahtuma tuo suomalaisen rallikansan nähtäväksi maailman huippukuskit, ja lisäksi ralleihin liittyy festivaalien omaisia tapahtumia eri puolilla Jyväskylää. Tämä on suuri sesonkiviikonloppu monelle jyväskyläläiselle yrittäjälle ja erityisesti ravintoloitsijalle, jota varten tehdään valmisteluja sekä palkataan mahdollisesti myös keikkatyöläisiä viikonlopun ajaksi. Ei voida kiistää, etteikö tämä yksi viikonloppu vuodesta toisi isot summat Jyväskylälle ja sen asukkaille, sekä nostaisi kaupungin näkyvyyttä sekä Suomessa että myöskin maailmalla.

Kuitenkin kolikolla on myös kääntöpuolensa, jonka myös useat ovat huomanneet. Rallit ja kisaturismi aiheuttavat paljon erityisjärjestelyitä ja epätoivottuja lieveilmiöitä kuten häiriökäyttäytymistä sekä yleistä roskaamista. Lisäksi rallit vaativat myös paljon rahaa ja investointeja kaupungilta, joten rallien järjestäminen ja pitäminen Jyväskylässä ei todellakaan ole ilmaista. Monet rallien vastustajista ovat ottaneet juuri nämä asiat keihään kärjikseen vastustaessaan rallien järjestämistä ja yhdyn osittain itsekin tähän. Vaikuttaisi siltä, että niin rallien kannattajat kuin myöskään vastustajatkaan eivät halua ymmärtää toisen osapuolen näkemyksiä ja perustelevat kantansa hyvin hatarasti sekä tunnepohjaisesti omiin mielihaluihin ja intresseihin vedoten.

Itse en ole valmis vetämään yhtäsuuruusmerkkiä autourheilun ja toisaalta autourheilutapahtuman aiheuttamien edellä mainittujen haittojen välille. Kysymys on enemminkin siitä miten Jyväskylässä on pyritty ratkaisemaan rallien aiheuttamien haittojen ehkäisy. Vaikka Jyväskylä maksaakin jo nykyisellään ison pennin rallien järjestämisestä se ei kuitenkaan maksa tapahtuman järjestämisestä riittävästi sillä se laiminlyö kaupunkilaisille ralleista aiheutuvien haittojen kustannusten korvaamisen. Rallit aiheuttavat erityisesti liikenteessä paljon poikkeusjärjestelyjä, joista aiheutuu kuntalasille paitsi ajan menetyksiä myös rahassa mitattavia kustannuksia näiden joutuessa käyttämään kiertoteitä päästääkseen päämääräänsä.

Todellisuudessa erikoiskokeilla kaahailevat rallikuskit eivät ole se suurin rallien aiheuttama ympäristöhaitta vaan kymmenien tuhansien autoilijoitten, niin kisaturistien kuin myös töissä rallien aikaan käyvien paikkakuntalaisten rallien vuoksi ajamat lisäkilometrit. Haittoja voitaisiin vähentää huomattavasti toimivan joukkoliikenteen avulla: lisäämällä bussivuoroja, sekä perustamalla rallien ajaksi erikoisreittejä niille erikoiskoealueille, joille ihmisten kuljettaminen joukkoliikenteen keinoin on mahdollista. Mielestäni vaatimus ilmaisesta joukkoliikenteestä viikonlopun ajaksi kaikille Jyväskylässä asuville ei olisi kohtuuttoman iso korvaus tapahtuman aiheuttamista haitoista. Autoilun aiheuttamien ympäristöhaittojen ehkäisyn lisäksi tulisi panostaa jätehuollon toimivuuteen aivan uudessa mittakaavassa. Näkisin joka ikisen keskusta-alueella olevan talon seinustalla siirreltävän ja kompaktin kokoisen lajittelujäteastian, joka ei koskaan pursuisi yli. Eivät useimmat ihmiset ilkeyttään visko roskia ja tölkkejä maahan, jos roskis löytyy aivan käden ulottuvilta.

Ympäristöhaittojen lisäksi yleinen turvallisuus olisi taattava ympäri kaupunkia vielä nykyistäkin paremmin. Valvonnan tulisi olla toimivaa ja ajan tasalla olevaa. Lisäksi tapahtumapaikkojen välittömässä läheisyydessä asuvia tulisi nykyistä paremmin kuunnella ja näiden tulisi saada kohtuullisia korvauksia tapahtumajärjestäjiltä, sekä mahdollisuus tarpeen vaatiessa ilmaiseen ja hyvätasoiseen tilapäismajoitukseen esimerkiksi hotellissa.

Olisin valmis vastaisuudessakin sallimaan rallikansalle sen nautinnon, jonka kyseinen tapahtuma heille tarjoaa. Kuitenkin myös tapahtumasta kärsivien ääntä on kuunneltava ja kaupungin on keskityttävä nykyistä ponnekkaammin haittojen minimointiin, jottei kukaan Jyväskylässä asuva joutuisi rypistämään otsaansa rallien johdosta!

Ruokailun Suomi-Ruotsi maaottelu

Ruoka puhuttaa aina ja niin se on puhuttanut myös viime aikoina oman ylioppilaskuntani edustajistossa. Siitä tulisiko ylioppilaskunnan omistaman opiskelijaruokalan suosia nykyistä enemmän kasvis- ja lähiruokaa käytiin viime edustajiston istunnossa tiukkasanainen mittelö, joka alkoi vaikuttaa jääkiekon Suomi-Ruotsi maaottelulta. Sen verran keskustelu nosti tunteita pintaan ja jokainen varjeli viimeiseen asti omaa maaliaan.

Keskusteluissa monesti käy niin, että asiasta tehdään selkeästi ihmiset kahteen leiriin jakava arvokysymys. Kaiken lisäksi käy vielä niin, että kasvisruoka ja liharuoka nousevat jo sinällään itseisarvon asemaan, jolloin faktat unohtuvat, eikä rakentava keskustelu onnistu. Todellisuudessa taustalla on kasapäin arvoperusteita kummankin osapuolen tueksi. Kasvisruokaan liittyviä arvoja on usein vastuullinen elämän tapa, ilmastonmuutokset torjuminen, eläinten oikeudet tai vaikkapa arvo jonka meistä lähes jokainen jakaa; terveys. Liharuokaa kannatetaan usein sellaisilla arvoilla kuin maku ja ravitsevuus. En tuomitse tässä tekstissä myöskään tätä arvoperustaa sillä sekasyöjä olen itsekin. Haluan kuitenkin tuoda seuraavassa ilmi niin kasvissyönnin perusteluita, mutta myös näkemyksen, jonka mukaan lihansyönnistä ei ole pakko luopua kokonaan.

Ensinnäkin muutama fakta. Suomalaisista vain noin 3% on kasvissyöjiä, mutta sen sijaan nuo loput 97% eivät ole lihansyöjiä vaan sekasyöjiä! Kuitenkin tuossa sekasyöjien joukossa kasvis- ja liharuoan osuus ravinnosta vaihtelee merkittävästi, samoin yksittäisen henkilön jättämä ilmastovaikutus eli hiilijalanjälki. Ruoka aiheuttaa ihmisen ilmastovaikutuksista noin 18% osuuden, joten kysymys ei todellakaan ole marginaalisesta osuudesta. Ruoan tuotannon aiheuttamasta ympäristörasituksesta voimme kenties kaikkein helpoiten juuri tinkiä pienillä muutoksilla kulutustottumuksissamme.

Liharavinto on merkittävä ilmastoa kuormittava asia ja suomalaiset syövät vieläpä verrattain paljon lihaa. Lisäksi suomalaisten eniten käyttämä liha on nauta, jonka aiheuttama ilmastokuormitus on myös lihatuotteista kaikkein suurin. Yksi kilo naudanlihaa aiheuttaa saman ilmastokuormituksen kuin 4 kg broileria tai 10 kg kalaa! Jos naudanlihan kulutusta vähennettäisiin ja alettaisiin suosimaan vaaleaa lihaa, ruoan aiheuttama kakku ilmastonmuutokset torjunnassa pienenisi huomattavasti. Toisaalta kyse ei ole pelkästään lihasta vaan esimerkiksi juuston kilon valmistuksen aiheuttama hiilijalanjälki on lähes yhtä suuri kuin naudanlihakilon, minkä myös moni kasvissyöjä joutuu huomioimaan arvioidessaan ruoan ekologisia vaikutuksia. Joka tapauksessa ekologisia vaikutuksia tulee tarkastella myös muutenkin kuin hiilijalanjälkeen perustuen sillä se ei esimeriksi ota huomioon vesistöjen pilantuumista tai uhanalaisten lajien tuhoutumista. Tästä syystä pelkkiin indikaattoreihin tuijottaminen ei kerro koko totuutta.

Toisaalta ympäristövaikutus on vain yksi perustelu kasvisravinnon määrän lisäämiseksi päivittäisestä ravinnon saannista. Eläineettiset näkemykset liittyen eläinten huonoon kohteluun ovat myös keskusteluissa usein pinnalla, eikä tämä näkökulma puolla minkäänlaisen tehotuotetun lihan, varsinkaan broilerin käyttöä ravintona. Tässä mennäänkin jo huomattavasti syvemmälle arvopohjaiseen argumentointiin sillä olennaista on se, minkälaisena nähdään eläinten asema ylipäätänsä eli puhummeko tuntevista yksilöistä, joille ihmisillä ei ole oikeutta aiheuttaa kärsimystä. Koska tässä tekstissä en halua mennä arvioimaan eri arvopohjien ja näkemysten paremmuutta tai oikeellisuutta, en takerru tähän asiaan sen enempää.

Kuten kasvisruoan tai liharuoan, ei myöskään lähiruoan tai luomun tulisi olla itseisarvoja vaan ainoastaan välineitä hiilijalanjäljen pienentämiseen ja ihmisen terveyden parantamiseen. Lähiruoka on usein ekologisempaa kuin kaukaa tuotu ruoka, mutta usein suurin osa ilmastovaikutuksista syntyy kuitenkin ruoan tuotannossa. Tästä syystä esimerkiksi talvisaikana Suomessa tuotetut kasvikset aiheuttavat usein suuremman kuormituksen kuin Euroopasta Suomeen tuodut kasvikset. Myös luomun eettisyys ja ekologisuus tulee punnita tilannekohtaisesti. Vaikka luomu onkin useiden tuotteiden kohdalla parempi vaihtoehto, täytyy myös huomioida, että tiettyjen paljon käytettyjen viljelyskasvien tehotuotanto palvelisi paremmin maailman koko ajan kasvavia ravinnon tarpeita. Tällä hetkellä globaalin nälänhädän syyt ovat kuitenkin ennemmin kiinni siitä miten ruoka ja varallisuus jakaantuu planeetalla, joten tehokkaammallakaan tuotannolla emme voisi tätä ongelmaa vielä nykyisellään voittaa. Lähiruoan ja luomun suosiminen on kuitenkin usein fiksua ja perustelua, mutta järjen käyttö ja asioista selvää ottaminen on myös sitä.

Lopuksi otan kantaa kiistelyyn siitä miten vastuullista ravinnon saantia voitaisiin edistää. Moni pitää pahana asiana sitä, että oppilaitoksissa olisi kerran viikossa päivä, jolloin saisi vain ja ainoastaan kasvisruokaa. En itse näkisi tätä asiaa pahana, sillä syön mieluusti kasvisruokaa, mutta ymmärrän hyvin myös vastakkaisen mielipiteen asiasta. Mielestäni pakkokeinot ihmisen siirtämiseksi eettisemmän ja ekologisemman ruokailun pariin, eivät ole se tehokkain keino ihmisten kulutustottumuksiin vaikuttamisessa. Näkisin mieluusti tilanteen, jossa henkilö itse omasta vapaasta tahdostaan valitsee kasvisruoan vaikka liharuokavaihtoehtokin olisi tarjolla. Tällöin henkilö tulee itse ajatelleeksi omilla aivoillaan ja saattaa saada lisäksi hyvän olon tunteen ymmärtäessään tehneensä oikein. Jotta näin kävisi, kasvisruoan tulee olla yhtä ravitsevaa ja hyvän makuista kuin liharuokakin. Koska ihmiset ovat lisäksi usein hyvin ennakkoluuloisia sellaista ruokaa kohtaan, jota he eivät ole aikaisemmin maistaneet, ensimmäinen kokemus tulee olla positiivinen eikä aiheuttaa pettymystä.

Pakolla suuhun työnnetty ruoka on kuitenkin aina pahaa ja sen tietää jo pikku lapsikin! Eli jospa tehdään kasvisruokailusta positiivinen asia ja siihen päästään vapaaehtoisuuden sekä suosimisen avulla!

Pekan tarina

Seuraavaksi kerron teille tositapahtumiin perustuvan tarinan Pekasta. Pekka on kuvitteellinen kortepohjalainen opiskelija, joka käy opiskelun ohessa töissä eräässä Keljossa sijaitsevassa hypermarketissa ansaitakseen hieman ylimäärästä niukan opintotuen päälle.

Pekka herää eräänä helmikuisena sunnuntaiaamuna yhdeksän aikaan kotonaan Kortepohjassa. Pekkaa on onnistanut, sillä hän sai tälle päivää kuuden tunnin työvuoron, mikä tietää hänelle tuplapalkkaa. Herättyään hän katsoo ikkunasta ulos ja huomaa maan olevan paksun lumikerroksen peitossa sillä koko yön on pyryttänyt lunta. Lunta on sen verran, että hän ei kykene taittamaan työmatkaansa pyörällä ja kävellenkin 5 kilometrin pituinen lumessa kahlattava matka tuntuu hyvin vastemieliseltä. Mikä neuvoksi?

Pekan vaihtoehdoksi tässä tapauksessa jää turvautuminen julkiseen liikenteeseen sillä autoahan hän ei köyhänä opiskelijana omista. Nyt siis vain katsomaan internetin reittiaikataulupalvelusta mihin aikaan busseja menisi Keljon suuntaan. Vaikka Pekan työvuoro alkaisi vasta 11.30, hän toteaa ihmetyksekseen, että joutuu lähtemään kotoa jo klo 10 ehtiäkseen ajoissa paikalle. Hän joutuu nimittäin matkaamaan ensin keskustaan klo 10.10 pysäkiltä lähtevällä bussilla, odottelemaan keskustan päälinja-autoasemalla 20 minuuttia, jonka jälkeen hyppäämään toiseen bussiin. Tämän tuloksena hän on työpaikallaan noin klo 11 aikaan, eli bussimatka pysäkille kävelyineen on kestänyt tunnin.

Pekka on paikalla kuitenkin puoli tuntia etuajassa sillä hänen työvuoronsa alkaa vasta puolelta, mutta minkä hän sille voi kun seuraavalla bussilla hän olisi jo myöhästynyt. 5 kilometrin työmatka on siis odotteluineen vienyt Pekan elämästä pois kokonaiset 1,5 tuntia. Jos hän olisi pystynyt ajamaan pyörällä töihin, matkaan olisi kulunut reilut 20 minuuttia ja kävellenkin matka olisi taittunut alle tuntiin. Kaiken lisäksi Pekka on maksanut matkastaan kaksi kertaa 3,20 euron hintaisen kertalipun hinnan (tarviihan hän lipun myös paluumatkalle), jolloin matka on maksanut hänen normaalipäivänä saamastaan 9 euron tuntipalkastaan noin 40 minuutin työsuoritusta vastaavan summan. Vielä tämänkin lisäksi hän on taistellut huonosti toimivan aikataulupalvelun kanssa, saanut huonoa kohtelua elämäänsä kyllästyneeltä bussikuskilta ja odottanut lumipyryssä melkein puoli tuntia. Ja tämä kaikki on tapahtunut oikeasti!

On ikävää, että Jyväskylässä julkinen liikenne ei ole kunnossa ja siitä saa kärsiä erityisesti vähävaraiset opiskelijat ja työttömät, joilla ei ole varaa omaan henkilöautoon. Eikä henkilöautoliikenteeseen tulisi ihmisiä edes kannustaa ekologisista syistä, mutta edellä kuvatun kaltaisista syistä en tuomitse niitä, jotka ovat henkilöauton valinneet kulkuvälineekseen. Yhteiskunnalla ei ole lupaa moralisoida yksityisauton käyttäjiä, jollei se pysty tarjoamaan järkevää ja kilpailukykyistä vaihtoehtoa tämän rinnalle silloin kun matkaa ei voida taittaa pyörällä tai jalan.

Ja älkää hyvä ihmeessä väittäkö tämän kertomuksen jälkeen, että julkinen liikenne olisi Jyväskylässä kunnossa! Tehtävää tuolla saralla on paljon ja se vaatii niin toimenpiteitä kuin uhrauksia kunnalta. Uskon, että vain pitkäjänteisellä työllä ja kunnan joukkoliikenteeseen tekemillä runsailla investoinneilla voimme saavuttaa tuloksia.

Armomurha vai armokuolema?

Vihreiden puoluekokous hyväksyi sunnuntaina periaateohjelman, johon sisältyi kannanotto eutanasian puolesta. Tämä kannanotto ilmaistiin periaateohjelmassa seuraavanlaisesti: "Ihmisellä on oikeus paitsi hyvään elämään, myös hyvään kuolemaan tarvittaessa hyvän saattohoidon turvin tai halutessaan viime kädessä avustettuna." Tuskin kenellekään jäi epäselvyyttä, että tässä viitattiin eutanasiaan, mutta sen sijaan näyttäisi olevan epäselvää, miten sana eutanasia tulisi kääntää kansankielelle vai tulisiko sitä kääntää ollenkaan?

Keskisuomalainen oli ottanut oikeudet omiin käsiinsä määritellä sanan "eutanasia" suomennos. Kun alkuperäisessä STT:n uutisessa oli käytetty sanaa eutanasia, Keskisuomalainen oli kääntänyt maanantaina julkaistussa paperiversiossaan tämän "armomurhaksi" otsikoidessaan "Vihreät hyväksyivät armomurhan".

Sana "armomurha" pitää sisällään jo arvopohjaisen kannanoton. Suomenkielen sanakirja määrittelee sanan "murha" erityisen törkeänä pidettäväksi toisen ihmisen surmaamiseksi. Voiko suurin osa ihmisistä yhtyä tällaiseen tulkintaan eutanasiasta, jossa kärsivän ja kuolemaa tekevän ihmisen tahtoa on kuultu ja vakuututtu tilanteen toivottomuudesta?

Mielestäni näin ei ole. Sana eutanasia voidaan myös kääntää neutraalimmin "armokuolemaksi" ja tämä näyttäisi olevan kaiken lisäksi yleisempi tulkinta sanasta eutanasia. Google-hakupalvelin löytää internetistä yli 7000 mainintaa jossa käytetään nimenomaisesti sanaa "armokuolema" ja reilut 5000 mainintaa sanasta "armomurha". Olisiko siis parempi käyttää sanan "armomurha" tilalta neutraalimpaa sanaa "armokuolema" mikäli sanaa eutanasia ei jostain syystä haluta käyttää?

On huolestuttavaa, että uutisoinnissa käytetään näinkin kiistanalaisia ja kantaa ottavia käännöksiä. Ymmärrän hyvin, etteivät meistä kaikki pysty hyväksymään eutanasiaa toimintamuotona, mutta toivon, että jatkossa ymmärretään puhua asioista niiden oikeilla nimillään.

Eutanasia puhuttaa

Eutanasia, eli armokuolema on puhuttanut pitkään lääkärikuntaa ja hoitohenkilöstöä Suomessa. Viime aikoina on tullut useita avauksia asian nostamiseksi pöydälle ja suopeus toimintamallia kohtaan on lisääntynyt. Eutanasian tekee eettisessä mielessä ongelmalliseksi erityisesti se seikka, että siinä on huomioitava sekä eutanasiaa tarvitsevan, että sitä suorittavan henkilön eettiset näkemykset.

Arvoliberaalissa katsontakannassa, jota itse edustan, oikeus kuolemaan tulisi olla ihmisen perusvapaus mikäli elämän jatkaminen johtaa kärsimykseen. Jos ihmiselle annetaan oikeus valita kuolemastaan, se ei aiheuta, tai sen ei ainakaan tulisi aiheuttaa haittaa kenellekään toiselle. Myöskään kärsivän potilaan ei tule olla pakotettu hyväksymään käsitystä "elämän pyhyydestä" vaan henkilön tekemän päätöksen on perustuttava tämän omille arvoilleen ja näkemyksilleen. Eettisten perustelujen jälkeen voidaan myöntää myös se tosiseikka, että eutanasian käyttöönotto ei nykyisestään lisää terveydenhuollon menoja vaan saattaisi päin vastoin vähentää niitä pitkään kärsivien potilaiden keinotekoisen hengissä pitämisen loputtua. Mielestäni tätä ei kuitenkaan tule käyttää perusteluna eutanasian käyttöönotolle vaan eutanasiaa on pidettävä ensisijassa eettisenä kysymyksenä.

Erityisen vaikeaksi eettiseltä kannalta tilanteen tekee se, että myös eutanasiasta päättävän ja sen suorittavan tahon näkemykset asiasta on otettava huomioon. Lääkärillä ja hoitohenkilökunnalla tulee myös olla oikeus kieltäytyä eutanasian suorittamisesta eettisistä syistä. Tästä johtuen kysymykseksi nouseekin, voiko lääkärinä tai hoitohenkilökuntana toimia sellaiset, jotka eivät hyväksy eutanasiaa?

Mielestäni vastaus kysymykseen on 'kyllä', mutta tilanne ei ole aivan yksinkertainen sillä potilaan oikeus eutanasiaan on kaikissa tilanteissa toteuduttava. Jo koulutusvaiheessa tulevien lääkäreiden ja hoitajien eettiset näkemykset on yksilökohtaisesti otettava huomioon. On kyse sitten eutanasiasta tai vaikkapa abortista, henkilön on oikeus kieltäytyä tähän liittyvästä koulutuksesta mikäli hän katsoo tämän olevan ristiriidassa omien näkemyksiensä kanssa. Tämä on kuitenkin merkittävä henkilön koulutustietoihin, jotta tuleva työnantaja tietää työntekijänsä olevan estynyt kyseisten toimenpiteiden suorittamisesta. Tämän merkinnän ei kuitenkaan tulisi olla rasite henkilön työn saannin kannalta, eikä syrjintää omien näkemyksien vuoksi tulisi tapahtua. Työtehtävät hoitoalalla tulisi vastaisuudessa suunnitella ja täyttää siten, että eettisesti selkeästi kiistanalaisista työtehtävistä kuten eutanasiasta ja abortista tulisi olla mahdollisuus kieltäytyä ja siitä huolimatta työllistyä. Jokaisessa terveydenhuollon yksikössä tulisi kuitenkin samalla olla riittävät valmiudet potilaan oikeuksien toteuttamiseen kohtuullisessa ajassa.

Eutanasia vaatii myös toimiakseen selkeän ja kriteereihin perustuvan ohjeistuksen, jota tulee myös noudattaa. Kaikille potilaille on taattava tasapuolinen kohtelu ja eutanasian hyväksyneen hoitohenkilökunnan tulee toimia saadun ohjeistuksen mukaan. Näin ollen tulisi olla selkeästi tiedossa, missä tilanteessa oikeus eutanasiaan olisi mahdollinen, jotta suorittavan tahon tulkinnan varainen alue olisi mahdollisimman pieni, jottei päätöksentekoprosessi olisi suurimmassa osassa tapauksista liian työläs. Tällä tapaa voidaan taata järjestelmän toimivuus ja potilaan oikeuksien toteutuminen kaikissa tilanteissa.

Lopuksi todettakoon, että elämään ja kuolemaan liittyvät kysymykset ovat aina vaikeita ratkaista ja nostavat tunteita pintaan. Ennen eutanasian käyttöönottoa tulee toimintaperiaatteita miettiä huolella. Uskon vahvasti, että eutanasian aiheuttamat eettiset sekä käytännölliset ongelmat ovat ratkaistavissa kaikkien ihmisten näkemyksiä kunnioittaen ja kyseisen toimenpiteen lainsäädännölliselle hyväksymiselle on vihdoin tullut aika.

Ydinvoimapolitiikka - taikauskoa vai populismia?

Viimeisen vuoden aikana on uutisoitu Japanin muuttuneesta ydinvoimapolitiikasta. Ennen vuosi sitten tapahtunutta Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta Japanin tavoite oli nostaa ydinvoiman osuutta energiatuotannosta 30:stä 50 prosenttiin, mutta voimalaonnettomuuden jälkimainingeissa suunta muuttui täysin. Parhaillaan maa pyrkii keinoin millä hyvänsä luopumaan ydinvoimasta, vaikka turvautumalla fossiilisiin polttoaineisiin, kuten hiilivoimaan. Miksi yksi onnettomuus muuttaa suhtautumisen ydinvoimaan täysin päälaelleen? Eikö ydinvoiman riskeistä tiedetty riittävästi ennen onnettomuutta?

Pidän erittäin huolestuttavana sitä, millaisin perustein utopiaa ydinvoiman turvallisuudesta pidetään yllä. Jos ydinvoiman riskit ymmärrettäisiin riittävän hyvin, tajuttaisiin myös se, että ydinvoimaan liittyy aina myös onnettomuusriski, eikä tämän tiedon päähän takomiseen tarvittaisi todisteeksi Fukushiman kaltaista katastrofia. Japanin ydinvoimapolitiikasta vastaavien olisi tullut ymmärtää ydinvoiman riskit seismisesti epävakaalla alueella, eikä luottaa ydinvoimanonnettomuuden suhteellisen pieneen, muttei olemattomaan riskiin. Jos ydinvoiman riskejä olisi tarkasteltu ennen onnettomuutta perusteellisesti, eikä mututuntumalla, oltaisiin voitu pysyä tehtyjen päätelmien takana myös onnettomuuden jälkeenkin, eikä aikaisempaa ydinvoimapolitiikkaa olisi tarvinnut kyseenalaistaa.

Toisin kuitenkin kävi. Jotta muutos suhtautumisessa ydinvoimaan tapahtui tarvitsi se konkreettisen todisteen vaaroista ja tämän tuloksena kelkka kääntyikin hetkessä ydinvoimavastaiseksi. Kasvoiko ydinvoimalaonnettomuuden riski oikeasti monikymmenkertaiseksi Fukushiman onnettomuuden myötä kuten muutokset Japanin ydinvoimapolitiikassa antaa ymmärtää?

Vastaus on ei. Ydinvoima on edelleen yhtä riskialtis energiantuotantomuoto kuin aikaisemmin, ja ainoa mikä tosiasiallisesti muuttui, oli ihmisten ja poliitikkojen suhtautuminen tähän. Poliitikot, jotka pitivät yllä utopiaa ydinvoiman turvallisuudesta kansan keskuudessa yllä ennen onnettomuutta, joutuivat onnettomuuden tapahduttua vastaamaan kansan heränneisiin epäluuloihin ydinvoimaa kohtaan. Tästä syntyneestä ydinvoimahysteriasta oli tuloksena populismin puristuksissa tehty täyskäännös ydinvoimaa vastaan.

Vaikka huolestuttavaa on jo sinällään se, miten heikolla tietopohjalla ydinvoimapäätöksiä tehdään, myös se mihin tällainen harkitsematon ja tuulen mukana menevä energiapolitiikka johtaa. Koska Japanissa ekologisten energiantuotantomuotojen käytettävyys ja kasvattaminen on paikoin vaikeaa, ydinenergiaa paikkaamaan on tulossa hiilivoiman kaltaisia saastuttavia energiantuotantomuotoja. Jos Japani korvaisi nykyisen ydinvoimakapasiteettinsä hiilivoimalla, tulos saattaisi olla vielä fataalimpi kuin jos pidättäydyttäisiin ydinvoimassa. Vaikka hiilivoimaan ei liity radioaktiivisen jätteen tai onnettomuuden aiheuttaman laskeuman riskiä, se saastuttaa ilmakehää toisin kuin ydinvoima ja olisi tämän hetkisessä tilanteessa kenties kaikkein huonoin vaihtoehto.

Tällä hetkellä toivon niin Japanin, Euroopan kuin myös Suomen johtavilta poliitikoilta terveen kriittistä asennetta arvioidessaan ydinvoiman tai hiilivoiman käytettävyyttä tulevaisuudessa. Se mitä energiamuotoa suositaan, ei tulisi olla ensisijaisesti arvovalinta toisin kuin siitä usein sellainen halutaan tehdä. Ydinvoiman kannattaminen tai vastustaminen eivät saa olla itsearvoja, kun taas ihmisen ja ympäristön tulevaisuus tulisi olla tällaisia. Energiapäätöksiä ei tulisi tehdä populistisen lyhytnäköisesti vaan pitkän aikavälin riskejä ja mahdollisuuksia tarkastelemalla.

Uusi tukimuoto korjaamaan poliittisten nuorisojärjestöjen tulonjaon epäkohtia

Perussuomalaiset Nuoret, Suomen Kristillisdemokraattiset Nuoret ja Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto vaativat menneellä viikolla selvitystä kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäeltä poliittisten nuorisojärjestöjen tulonjaon perusteista. Kritiikkiä aiheutti se tosiasia, että kolmen vanhan mahtipuolueen, Keskustan, Kokoomuksen ja SDP:n nuorisojärjestöt nostavat moninkertaista tukea esimerkiksi perussuomalaisiin, kristillisiin tai vihreisiin nuoriin verrattuna. Arhinmäki perusteli vastauksessaan nykyistä tulonjakoa sillä, että poliittisia nuorisojärjestöjä tulisi kohdella aivan kuten mitä tahansa muita järjestöjä ja avustussumman tulisi määräytyä toiminnan laajuuden ja laadun mukaan.

Ymmärrän ja hyväksyn perustelut laajuusperusteisesta tulonjaosta. Iso järjestö vaatii luonnollisesti enemmän valtion apua toiminnalleen kuin pieni järjestö, jotta mahdollisuudet laadukkaaseen toimintaan toteutuisivat kaiken kokoisilla järjestöillä tasapuolisesti. Kuitenkin tämän kaltainen tulonjako pitää sisällään myös sen epäkohdan, että isolla järjestöllä on myös paljon isommat resurssit tiedottaa toiminnastaan ja tätä kautta kasvattaa entisestään järjestön kokoa. Tämä pitää yllä järjestelmää, joka pidemmän päälle takaa isojen puolueiden valta-aseman, eikä anna pienille puolueille tasavertaisia kasvumahdollisuuksia. Mielestäni kaikille valtakunnan politiikassa vaikuttaville poliittisille suuntauksille tulisi antaa tasavertainen mahdollisuus toiminnasta tiedottamiseen ja sitä kautta järjestön kasvattamiseen.

Esitänkin näin uudenlaista tukimuotoa, joka olisi nimenomaisesti tarkoitettu puolueiden alaisille poliittisille nuorisojärjestöille. Kutsun tätä tukimuotoa nimellä "tiedotuskompensaatio". Tiedotuskompensaatiota saisi vuosittain eduskuntapuolueiden nimeämät nuorisojärjestöt (yksi nuorisojärjestö puoluetta kohden!), ja tuen suuruus olisi järjestön tai puolueen suuruudesta riippumatta kaikille järjestöille sama. Tuki jaettaisiin nykyisen toimintaperusteisen tulonjaon lisänä ja summalla olisi tarkoitus mahdollistaa myös pienten puolueiden nuorisojärjestöjen valtakunnanlaajuinen tiedotus-, esittely- ja jäsenhankintatoiminta. Tukisumman suuruus olisi mietittävä edellä mainittuun periaatteeseen nähden kohtuulliseksi. Tiedotuskompensaation saamiselle tai käytölle ei tulisi kuitenkaan asettaa ehtoja, vaan järjestö voisi käyttää summan vapaasti ja parhaaksi katsomallaan tavalla.

Edellisen kaltainen järjestely mahdollistaisi sen, että nuori saisi enemmän tietoa ja vaihtoehtoja liittyen poliittiseen nuorisotoimintaan. Tämä kannustaisi nuoria yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen ja toisi mukanaan poliittisten järjestöjen välistä tasa-arvoa opiskelijapolitiikkaan.